Ukrainan varainkeruu ja tuki paikan päällä

Monet ukrainalaiset (suurin osa naisia ja lapsia) pakenevat Puolaan, mutta he saapuvat sinne tyhjin käsin. Halusimme toimittaa välttämättömiä lääkintätarvikkeita suoraan niitä tarvitseville sekä luoda lapsille "ilo-teltan", joka on täytetty värikynillä, maaleilla ja vastaavilla tavaroilla.

Koska lasten on saatava olla lapsia. Ja ihmiset ansaitsevat välttämätöntä sairaanhoitoa.

Varmistaaksemme, että tavarat toimitettiin oikein ja sinne, missä niistä on eniten hyötyä, päätimme lähteä paikan päälle itse.

Matka

Päivämäärät: 31.3.22 – 4.4.22
Ihmisiä paikan päällä: 3
Autossa soitettujen kappaleiden määrä: +500

Valmistelut ja logistiikka

Ennen kuin lähdimme Tukholmasta, Ruotsista kohti Medykan leiriä Puolassa, puhuimme monien paikan päällä olleiden kontaktiemme kanssa ymmärtääksemme, mitä tarvitaan ja mikä tilanne on.

Tämä johti siihen, että lähetimme kolme lavallista Agood Companyn tuotteita, joiden uskoimme olevan välttämättömiä Ukrainasta Puolaan rajan yli tuleville. Lavat painoivat noin 2 tonnia ja sisälsivät käsienpuhdistussuihkettamme, hammasharjoja, luonnoslehtiöitä ja värikyniä.

Se on melkoinen määrä tavaraa, ja sen arvo, vaikka se ei olekaan tärkein asia, oli noin 150 000 euroa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että tavaroita oli pyydetty ja niille oli akuutti tarve tämän esiselvityksen aikana.

Viimeisin maininta esiselvityksestä saattaa kuulostaa hyvin oudolta, mutta avaamme tätä hieman lisää pian.

Medykan leiri, Puolan raja

Myöhään perjantai-iltana, ajettuamme lähes 1000 km halki Puolan Gdańskista, jonne lautta saapui Nynäshamnista, saavuimme lähelle Medykan leiriä.

Mitä lähemmäs sota-aluetta pääsimme, sitä intensiivisemmäksi tunnelma kävi, jos asiaa pitää jotenkin kuvailla. Emme kiellä, etteikö meillä kaikilla olisi ollut tätä tunnetta, sillä olemme vain onnellisia amatöörejä tällaisessa ympäristössä yrittämässä tehdä jotain. Ja sen on oltava ok.

Oli myöhäinen ilta, satoi kevyesti lunta, ja näkemämme perusteella vain poliisi valvoi aluetta. Tämä tarkoitti, että meidän oli hyvin vaikea saada tuntumaa leiristä, siitä miten kaikki toimi, sekä havaita ja arvioida mahdollisia vaaroja tai akuutteja tarpeita.

Kuten voitte kuvitella, minne tahansa yöllä saapuminen luo paikasta aivan erilaisen tunteen, varsinkin kun kello nakuttaa tasaiseen tahtiin kohti seuraavaa auringonnousua.

Niin pitkän matkan jälkeen keskityimme nyt löytämään turvallisen paikan nukkua.

Valmistelimme pakettiautomme makuupusseilla ja alustoilla, mutta 600 kilon lääkintätarvikkeiden kanssa nukkuminen pakkasessa peräkärryssä ei ollut erityisen mukavaa. Kun tähän lisätään se, ettei meillä ollut aavistustakaan alueesta, se oli enemmänkin viimeinen oljenkorsi.

Onneksemme (kiitos Luojan siitä) löysimme viimeisen vapaan huoneen vain muutaman minuutin ajomatkan päästä rajalta, ja iloa siitä, että saimme nukkua melko hyvin valmistautuaksemme seuraaviin edessä oleviin päiviin, ei voi väheksyä.

Se oli ensimmäinen päivä.

Saapuminen leiriin

Vaikka unta tuli vain noin 4 tuntia, nousimme aamiaiselle ja valmistautumaan päivään. Juuri ennen nukahtamista kävimme vielä kerran läpi reaktiot mahdollisista tunteista, siitä kuinka tärkeää niitä ei ole kantaa sisällään, sekä muista projekteista, jotka liittyivät olennaisten tavoitteiden saavuttamiseen.

Mutta myös siitä, millaisia riskejä olimme valmiita ottamaan työn tekemiseksi.

Avoimuus oli tapamme valmistautua, mutta myös saada toisemme tuntemaan olomme turvalliseksi kertoa, jos jokin ei tuntunut hyvältä.

Saapuessamme leiriin uudelleen, nyt päivänvalon ollessa ystävänämme, lähdimme puhumaan muutamien ihmisten kanssa, jotka antoivat meille neuvoja siitä, miten auttaa parhaiten niitä, jotka sitä tarvitsevat.

Kävi selväksi, ettei leirissä tarvittu tavaroita, sillä Punainen Risti ja monet muut suuret järjestöt olivat jo siellä.

Suoraan sanottuna tavaraa oli yllin kyllin, ja lisäksi sen sijaan, että ihmiset olisivat nukkuneet leirissä muutaman päivän, bussit veivät pakolaisia syvemmälle Puolaan, pois rajalta heti rajan ylityksen ja turvaan pääsyn jälkeen.

Nämä ovat asioita, jotka tietenkin tapahtuivat vähitellen, ja alustava tiedustelutietomme ei ollut tuolloin väärässä, mutta varmasti nyt.

Palataanpa näihin kadonneisiin lavoihin. Koska leiristä ei löytynyt jälkeäkään niistä, teimme uuden pysähdyksen paikkaan, jonne ne oli alun perin lähetetty.

Koulu ei kaukana leiristä. Saavuttuamme kouluun, joka toimi nyt 150-paikkaisena kauttakulkuleirinä, tapasimme erittäin avuliaan vapaaehtoisen Philipin Saksasta, jonka kanssa joimme kahvit samalla kun seurasimme muutaman lapsen ja äidin leikkivän suuressa liikuntasalissa.

Tarkastaessamme koulua kysyimme kohteliaasti Philipiltä, oliko hän sattumalta vastaanottanut lavojamme, koska tämä oli tavaroiden määränpää, mutta ei onnistanut.

Paska homma.

Mutta sitten, nopeammin kuin perhosen siivenisku, onni potkaisi.

Puolaa sujuvasti puhuva Philip lähti keskustelemaan muiden leirillä vapaaehtoistyötä tekevien ihmisten kanssa. Muutamaa minuuttia myöhemmin kasvot kirkastuivat, ja erään vanhemman herrasmiehen puhelimesta näkyi yrityksemme nimi toimitustodistuksessa.

Lavat on paikallistettu. Ensimmäinen tehtävä suoritettu. Ja piru vie, se tuntui hyvältä.

Seuraava siirto

Lavoja säilyttänyt varasto ei ollut auki ennen klo 12.30, joten ajan järkeväksi käyttämiseksi päätimme kerätä lisää tietoa siitä, miten matkan yleistavoite täytettäisiin. Tehdä niin paljon hyvää kuin mahdollista.

Koska Medykan leirillä oli jo paljon vapaaehtoisia auttamassa, vierailimme uudelleen pienen norjalaisen kansalaisjärjestön, Paracrew'n, luona.

Toisen kahvikupillisen äärellä Jakobin, tämän nopeasti toimivan järjestön omistajan ja entisen sotilaan kanssa, päivitetty suunnitelma selkiytyi melko pian.

Tai no, se oli selvä.

Vaikutuksen tekemiseksi tavaroiden oli päästävä Ukrainaan ja sieltä edelleen syvälle maan itäosiin, missä niitä tarvittiin eniten. Jakobin näkökulmasta ongelmaksi kuitenkin muodostui se, miten välttää tavaroiden päätyminen vääriin käsiin.

Hän kertoi muutamia sydäntäsärkeviä tarinoita ihmisistä, jotka jättivät tavaroita hyvässä uskossa, mutta huomasivat liian myöhään, että vastaanottaja myikin ne eteenpäin pimeillä markkinoilla hyötyen vain itse. Tämä ei ole epätavallista, sillä ihmisten on jostain ymmärrettävistä syistä aina katettava perustarpeensa ensin. Tätä ei voi koskaan aliarvioida, mutta se oli meille pohdinnan aihe.

Jakob (me rakastamme sinua) yhdisti meidät kahteen ruotsalaiseen sankariin, jotka työskentelivät Ukrainan sisällä.

Nopean Facetime-videopuhelun jälkeen pidimme lyhyen neuvonpidon varmistaaksemme, että me kaikki tunsimme olevamme ok menossa sotaa käyvään maahan. Ja että meillä kaikilla oli sama hyvä fiilis näistä tyypeistä.

Kaikille se tuntui itsestäänselvyydeltä ylittää raja.

Koska sankarit keskittyivät pääasiassa lääkintätarvikkeisiin, otimme samanaikaisesti yhteyttä toiseen kansalaisjärjestöön, jonka kanssa olimme puhuneet ennen tänne tuloa, Caritakseen, ja päätimme tavata ja jakaa lastin.

Nopean tutustumisen jälkeen pakkasimme kaiken säilykeruoan uudelleen ja täytimme heidän pakettiautonsa äärimmilleen. He aikoivat viedä ruoan Harkovan esikaupunkeihin.

Saimme myöhemmin kuulla, että venäläiset olivat ampuneet kuljettajia, jotka olivat kuljettamassa ruokaamme selkein Punaisen Ristin merkein varustetuissa autoissa, mutta onneksi kukaan ei loukkaantunut.

Meidän lääkintätarvikkeemme sekä muutamat muut tavarat sekä Caritakselta että Paracrew'lta, yhdessä lavojen tärkeimpien tavaroiden kanssa, pakattiin sitten uudelleen pakettiautoomme.

Sivuhuomautuksena on todella sydäntälämmittävää, kuinka kaikki unohtavat "minun ja sinun" ja liittyvät yhteen "Me"-lipun alle yhteisen tavoitteen eteen.

Ennen Ukrainaan menoa sovimme Philipin kanssa, että viimeinen lava toimitettaisiin samalla tavalla myöhemmässä vaiheessa.

Saapuminen Ukrainaan

Aika asettua jonoon rajan ylittämistä varten.

Yhteensä rajan ylittämiseen kului noin 4 tuntia, koska sekä Puolan että Ukrainan puolella oli tiukka tarkastus.

Lause "Humanitaarista apua Harkovaan" tepsi tullissa ja saimme luvan päästä Ukrainaan.

Vain lyhyen ajomatkan päässä – emme voi turvallisuussyistä paljastaa tarkkaa osoitetta – tapasimme ruotsalaiset sankarit tässä maanalaisessa varastossa. Tai no, varastossa; se oli paikallisen ukrainalaisen takapiha, jossa oli peltikatto märän ruohikon päällä.

Jälleen kerran on silmiinpistävää nähdä, kuinka ihmiset unohtavat "minän" ja omaksuvat "Me-hengen".

Purettuamme tavarat onnistuneesti, edessä oli toiset neljä tuntia jonottamista, ja toivotimme toisillemme kaikkea hyvää.

Viimeinen luku, toistaiseksi

Tavaroiden jättämisestä tähän maanalaiseen varastoon olemme saaneet säännöllisiä päivityksiä valokuvien muodossa tavaroiden toimittamisesta edelleen Itä-Ukrainaan.

Yli 80 % toimitettiin ensimmäisen 24 tunnin aikana ja annettiin niille, jotka tarvitsivat niitä eniten. Butšan, Harkovan ja Mariupolin sairaalat ovat niiden joukossa, jotka saivat tarvikkeita.

Opit

Kuten matkastamme voi päätellä, suurin oppi on se, että ihmiset ovat niin avuliaita ja huolehtivaisia. Vaikka leirillä oli paljon ihmisiä, jokainen halusi pysähtyä puhumaan kanssamme ja miettimään parasta tapaa auttaa meitä auttamaan. Ukrainan kansa oli kaikkien ajatuksissa, ja kaikki tulivat yhteen varmistaakseen, että tavarat toimitettiin oikeille ihmisille ja paikkoihin. Mitään muuta ei tarvittu; ihmisyys voittaa tämän kamalan sodan.

Toinen, enemmän logistinen oppi on se, ettei toimitusketjua voi hallita kaukana sijaitsevassa maassa etäältä. Vaikka olimme puhuneet yli viiden kyseisellä leirillä vain viikkoja aiemmin työskennelleen ihmisen kanssa ja tutkineet Google Mapsia hullun lailla, sota on liikkuvaa materiaalia.

Suunnitelma on suunnitelma, ei enempää. Sellainen tulee olla, mutta älä epäröi heittää sitä ikkunasta ulos.

Asiat muuttuvat, ja tärkein neuvomme on, että on oltava ketterä ja joustava.

Ollaksemme aivan selviä: alkuperäinen suunnitelmamme ei ollut mennä Ukrainaan.

Kuitenkin se oli suunnitelma, joka tuntui meistä järkevimmältä, kun olimme siellä. Ja niin kauan kuin se pysyy omien rajojesi puitteissa, toimi.

Ja lopuksi, pieninkin lahjoitus merkitsee.

Jokainen vinyylikäsine on tärkeä, ja se voi suoraan sanottuna olla ero elämän ja kuoleman välillä viattomalle ihmiselle. Samoin jokainen pakkaus kipulääkkeitä. Tai mitä tahansa juuri nyt tarvitaankaan.

Pienikin lahjoitus voi auttaa tarvitsevien elämää.

Lopuksi näimme leirillä, että suuremmat hyväntekeväisyysjärjestöt, kuten Lääkärit ilman rajoja, ovat erittäin tehokkaita ja auttavat valtavaa määrää ihmisiä. Sama pätee näihin pienempiin maanalaisiin järjestöihin ja kaltaisiimme ihmisiin. Molempien on elettävä rinnakkain, eikä niiden välillä saa olla kilpailua.

Joten. Toimi. Sillä on merkitystä. Paljon.

Kiitos tuestanne!

Lopuksi haluamme myös sanoa suuren kiitoksen teille kaikille tuotteidemme ostamisesta ja meidän tukemisestamme! Kuten olemme aiemmin maininneet, te kaikki, jotka teitte ostoksia meiltä tänä vuonna, olette vaikuttaneet suoraan Ukrainan rohkean kansan tukemiseen.

Toinen kiitos teille kaikille, jotka osallistuitte Let Her Decide -tapahtumaamme Tukholmassa, sillä illan aikana ihmiset lahjoittivat Agood Foundationille, ja niille, jotka voittivat huutokauppapalkintomme, sillä kaikki rahat menivät Agood Foundationille.

Aloitimme myös varainkeruun UNICEFille Instagramissamme; he työskentelevät parhaillaan paikan päällä auttaen lapsia veden, terveydenhuollon ja koulutuspalveluiden avulla.

Lopuksi ymmärrämme, etteivät kaikki voi lahjoittaa, joten toinen tapa tukea Ukrainaa on pysyä ajan tasalla ja olla varovainen sosiaalisessa mediassa leviävän tiedon suhteen.