Arvostelu: Attenborough’n ”A Life On Our Planet”

Uusimmassa ohjelmassaan David Attenborough vie meidät matkalle läpi huomattavan elämänsä ja samalla läpi rakastamansa luonnon murenemisen. Se on osittain muistokirjoitus ja osittain kutsu toimintaan sen pelastamiseksi, mitä on jäljellä – ja itsemme pelastamiseksi. Kuka olisikaan parempi sytyttämään ympäristöliikkeen kuin luonnon suurin kertoja?

Sir David Attenborough on omistanut elämänsä luonnon tarinoiden kertomiselle, ja miljoonat ihmiset ympäri maailmaa rakastavat häntä; hän on jokaisen unelmien illallisseurueen vieraslistan kärjessä. Hänen äskettäinen liittymisensä Instagramiin teki ennätyksiä. Mutta hänellä on myös arvostelijoita. Aiemmin häntä on kritisoitu siitä, että hän keskittyy vain jäljellä oleviin luonnonihmeisiin ja luo siten väärän vaikutelman, että luonnossa on kaikki hyvin.

Vastauksena näille kriitikoille ja yleisen mielipiteen muutokselle hänen ohjelmissaan on alettu entistä enemmän esittää ympäristöön liittyviä varoituksia tavallisten kilpikonnien, valaiden ja gnuuantilooppien rinnalla. A Life On Our Planet (ja millainen elämä se onkaan ollut) on hänen ”todistajanlausuntonsa ja visionsa tulevaisuudesta”. Se alkaa varoituksella Tšernobylin raunioilta: jos emme toimi nyt ja korjaa virheitämme, maapallosta tulee pian asumiskelvoton.

Todistajanlausunto

94-vuotiaana Attenboroughia voi ehkä parhaiten kuvailla globaalin kylän vanhimmaksi. Ohjelmassa nähdään kuuluisia arkistokuvia yhdestä kaikkien aikojen matkustavaisimmista ihmisistä. Mukana on tietysti hänen liikuttava kohtaamisensa vuorigorillojen kanssa Ruandassa sekä hänen suosikkinsa, paratiisilinnut, tanssimassa. Ohjelmassa on mieleenpainuva otos hänestä nuorena miehenä hyppäämässä ilman paitaa krokotiilin selkään, aivan kuten Steve Irwin tekisi monta vuotta myöhemmin. On myös hauskaa kuulla, kuinka paljon hänen äänensä on vuosien varrella muuttunut, BBC:n napakasta englannista niihin lämpimämpiin ja pehmeämpiin sävyihin, joita me kaikki yritämme nykyään matkia.

Lausunto alkaa hänen lapsuudestaan, eikä se kaihda faktoja. Kun hän oli poika, joka etsi dinosaurusten fossiileja Englannin maaseudulta, maapallolla eli 2,3 miljardia ihmistä, hiilipitoisuus oli 280 miljoonasosaa (turvallinen taso) ja 66 % luonnon erämaista oli tallella. Kun ohjelma etenee vuosikymmen vuosikymmeneltä, kaksi ensimmäistä lukua kasvavat dramaattisesti, kun taas kolmas tekee valitettavasti päinvastoin. Kuten hän itse sanoo: ”tämä on nyt meidän planeettamme, jota ihmiskunta hallitsee ihmiskunnan vuoksi.”

Hän huomauttaa, että ajan kuluessa villieläimiä, joita hän dokumentoi, tuli yhä vaikeammaksi löytää. Jäämeren jäätä, jolla hän oli kävellyt vuosikymmeniä aiemmin, ei ollut enää. Sademetsät ja niiden asukkaat olivat kadonneet. Lyhyesti sanottuna hän on mies, joka on todistanut omin silmin holoseenin loppua. Toisaalta hän on onnekas saatuaan todistaa niin paljon luontoa kaikessa komeudessaan, toisaalta hän suree sen murenemista.

Yhtä mukaansatempaavana, selkeänä ja intohimoisena kuin aina ennenkin, se rauhoittava ääni, jonka olemme tottuneet kuulemaan kertomassa villieläinten suuresta vaelluksesta Afrikan savanneilla kohoavan klassisen musiikin säestämänä, kertoo nyt hänen rakastamiensa eläinten ja elinympäristöjen maailmanlaajuisesta taantumisesta synkän ja surumielisen adagion tahtiin. Jos sitä on meidän vaikea katsoa, se on varmasti hänelle tuhoisaa. Hän menee jopa niin pitkälle, että sanoo kaiken, mistä hän on tähän asti nauttinut, olleen epätotta: ”se oli illuusio; nuo metsät, tasangot ja meret olivat jo tyhjenemässä.”

Faktoja:

— 1950-luvulta lähtien villieläinpopulaatiot ovat puolittuneet

— 1960-luvulta lähtien puolet maailman sademetsistä on hävinnyt

— Ilmakehän hiilipitoisuus on nyt 415 miljoonasosaa

Jos häntä aiemmin kritisoitiin siitä, ettei hän kohdannut ihmisen vaikutusta planeettaan, nyt hän ei säästele sanojaan: ”sokea hyökkäyksemme planeettaa vastaan on viimein muuttanut elävän maailman perusteita”. Hän tekee myös selväksi, etteivät vain eläimet ole vaarassa, vaan luonnon monimuotoisuuden katoaminen vaikuttaa myös meihin: ”olemme täysin riippuvaisia tästä hienosäädetystä elämän ylläpitojärjestelmästä.”

Yksi suosikeistamme, oranki, esiintyy erityisen ahdistavassa kohtauksessa, jossa tarkastellaan niiden vähenemistä elinympäristöjen häviämisen vuoksi. Hehtaareittain viidakkoa tuhoutuu maatalouden ja puunkorjuun tieltä, jättäen orangit kodittomiksi ja alttiiksi. Mutta jos tilanne on nyt huono, siitä on tulossa vielä pelottavampi.

Kaksi visiota tulevaisuudesta

Todistajanlausunnon jälkeen meille annetaan visio tulevaisuudesta, joka on kaikkea muuta kuin ihanteellinen. Amazon on pölyinen erämaa, kesäisiä jääpeitteitä ei ole, ruoka loppuu kesken ja suuret osat maapallosta ovat asumiskelvottomia eläimille ja ihmisille. Sarja ”yksisuuntaisia ovia”, jotka johtavat karumpaan ja vähemmän kauniiseen maailmaan. Jäät pohtimaan, onko mitään toivoa jäljellä – onko jopa David luovuttanut?

Onneksi ei. ”Jos toimimme nyt, voimme vielä korjata tilanteen.”

Aivan kuten ongelmat ovat syntyneet luonnon monimuotoisuuden katoamisesta, niistä löytyy myös annettu ratkaisu. Viesti on selvä. Muuttamalla elintapojamme ja kulutustottumuksiamme meidän on palautettava luonnon monimuotoisuus ja tasapainotettava maailma.

Uudelleenluonnonhoito (rewilding) elvyttää luonnollisia prosesseja, jotka sitovat hiiltä, säätelevät maapallon lämpötilaa, tuottavat makeaa vettä ja parantavat ruokavaroja aivan kuten ne ovat tehneet viimeiset 10 000 vuotta. ”Uusiutuva tulevaisuus”, joka perustuu puhtaaseen energiaan ja kestävään ruoantuotantoon.

Meidät viedään Palaulle, Marokkoon ja Alankomaihin katsomaan, miten se voidaan tehdä, ja meille tarjotaan toinen visio tulevaisuudesta, jossa olemme jälleen tasapainossa luonnon kanssa. Kuten meitä jälleen muistutetaan: ”kyse ei ole planeettamme pelastamisesta, vaan itsemme pelastamisesta.” Luonto, kuten viimeinen kohtaus Tšernobylissä näyttää, voi ja tulee toipumaan sen jälkeen kun me olemme poissa.

Faktoja:

— Kadonneiden puiden istuttaminen voisi absorboida ⅔ tähänastisista hiilipäästöistämme

— Jos säilytämme ⅓ rannikkovesistä ”kalastusvapaina vyöhykkeinä”, meillä on riittävästi kalaa syötäväksi

— Kasvissyöjäksi ryhtyminen tarkoittaisi, että tarvitsisimme vain puolet nykyisestä viljelysmaasta

Tämä on tärkeä elokuva. Kenen muun täytyy nähdä se?

Ryhdy kasvissyöjäksi ja auta pelastamaan planeetta

Yksi elämämme osa-alue, johon ohjelma keskittyy, on lihantuotannon vaikutus elinympäristöjen häviämiseen. Havainnollistaakseen asiaa hän käyttää esimerkkinä Serengetin ”loputtomien tasankojen” suurpetoja ja sitä, kuinka jokaista yksilöä kohden on oltava 100 saaliseläintä, jotta niillä olisi riittävästi lihaa syötäväksi. Kun tämä suhteutetaan ihmispopulaation tasolle, tarvittavan maan määrä on valtava.

Kasvisruokavalioon siirtyminen vähentää merkittävästi maatalouskäytössä olevaa maa-alaa ja antaa sen villiintyä uudelleen. Hiilijalanjälkemme pienenisi ja luonnon monimuotoisuus palautuisi.

Tänään, 16. lokakuuta, on YK:n maailman ruokapäivä, päivä, jolloin tunnustetaan ruoan vaikutus ympäristöön ja edistetään maatalousjärjestelmää, joka toimii ihmisten ja planeetan hyväksi. Mikä olisikaan parempi tapa juhlistaa sitä kuin kokeilla uutta kasvis- tai vegaanireseptiä? Vielä parempi, jos ainekset ovat myös luomua ja paikallisesti tuotettuja. Kerro meille, mitä valmistat!